Alkutalven aikaaKesän jälkeen olin vain tehnyt rutiinilla hommia, tuntui että joka päivä oli samanlainen. Aika ei tuntunut liikkuvan, kuin olisin toistanut samaa päivää aina uudestaan ja uudestaan. Menin tallille, tein aamutallin, hoidin hevoset, menin tunnille, valmennukseen, ratsastamaan, mihin ikinä sinä päivänä pitikään mennä. Kaikki tuntui harmaalta, varsinkin nyt, kun oikeasti oli harmaata. Lumipeite oli satanut saaren päälle jo muutama viikko sitten ja vihdoin alkoi tulla oikeasti pakkasta.
Vasta nyt tuntuu että olin päässyt yli Morten kuolemasta. Vaikka se oli tietenkin odotettavissa vanhalta hevoselta, ei se enää jaksanut samanlailla kuin ennen, askeleet kävivät hitaiksi ja syöminen väheni. Nyt minulla ei ollut urheaa mustaa ratsua joka juoksisi vuokseni vaikka läpi tulen ja jään.
Pieni kyynel vierähti poskelleni ja jouduin laskemaan harjan maahan että sain pyyhkäistyä sen pois. Tallissa ei juuri kuulunut ääntä, oppipojat olivat menneet tunneilleen, suurin osa hevosista oli laitumella. Ainoa jonka hörinän kuulin oli Monni. Lakaisin lattian loppuun, ryhdistäytyen samalla. Nyt minulla oli aikaa Monnille ja Kidrimille, jotka olivat silti tärkeä osa elämääni. Valehtelisin jos väittäisin että olisin käyttänyt tasan saman verran aikaa kaikkiin kolmeen hevoseen ja piiskaan itseäni siitä. Toisaalta oli hyvä että se joka poistui oli Morte. En olisi ikinä pystynyt antamaan itselleni anteeksi jos Monni tai Kidrim olisi kuollut. Morten kanssa tein paljon, kävimme turnajaisissa ja tapahtumissa. Nyt oli Kidrimin ja Monnin vuoro.
Kävelin Monnin karsinan eteen, saaden siniset silmät kääntämään katseensa minuun. Korvat siirtyivät niskasta ylemmäs, kun se tajusi kuka edessänsä seisoi. Monni ei pärjännyt turnajaisissa, eikä turnajaispaikoissa. Se oli aivan liian säikky ja räjähdysaltis, se saattoi lähteä rynnimään ihmisjoukkoon säikähtäessään varjoaan tai vetää pukkihyppykohtauksen kun aloitimme radan. Siksi oli hyvä päätös pitää ori vain yhdessä, turvallisessa paikassa, kotitallissa.
Kimo hevonen hörähti hiljaa kun tarjosin kättäni sen haisteltavaksi. Musta turpa tutki kämmentäni, antaen sitten rapsuttaa hellästi. Kukaan ei ollut turvassa Monnin arvaamattomuudelta, en edes minä, vaikka vuosia olin jo tehnyt töitä sen kanssa. Alkaa kuitenkin tuntumaan että hevonen vihdoin luottaa minuun, joka se on jo suuri askel eteen päin.
Harjasin hevosen rauhalliseen tahtiin. Meillä ei ollut kiire mihinkään, sillä minulla ei ollut mitään tänään. Ajattelin siis pyhittää “vapaapäiväni” Monnille ja lähteä pitkälle maastolenkille. Sellaiselle mitä Morten kanssa teimme usein.
Varustin kimon ja lähdin taluttamaan sitä kohti ovea. Ovi kuitenkin avautui ennen kuin ehdimme sinne asti, saaden orin hörisemään uhkaavasti. Taputin tuota kaulalle, silmäillen samalla kuka oli tulossa.
“Ah, Karma. Oletko lähdössä johonkin?” Gawainin ääni kysyi pirteästi. Kuulin hänen takanaan puhetta, joka kertoi siitä että hän oli tuomassa valmennusporukkaa takaisin päin. Oliko kello jo niin paljon?
“Gawain”, nyökkäsin päätäni, “ajattelin lähteä Monnin kanssa maastoon. Palaamme vasta auringonlaskun aikaan.”
Selitin ritarille aikeeni ja tuo nyökkäsi myöntävästi.
“Siinä tapauksessa päästetään teidät ensin”, mies sanahti ja kääntyi taakseen, “Monni tulossa, tehkää tietä!”
Kaikki tiesivät Monnin. Sitä ei voinut olla tietämättä, sillä ori oli aina tekemässä numeroa kaikesta.
Pääsimme nätisti oppipoikien ohi, kimon lähinnä vain mulkoillessa muita. Talutin sen pitkälle pihan perälle, ennen kuin edes ajattelin nousta selkään. Monni tutkaili katseellaan takanaan kulkevia ihmisiä, ollen varuillaan. Se tepasteli paikoillaan levottomasti.
“Pieni hetki niin päästään”, rauhoittelin ja hetkeksi hevonen leppyi. Sain jalustimet alas ja satulavyön kiristettyä, kunnes taas pihalle ilmestyi ihmisiä ja ori yritti mulkoilla heitä. Nyt oli aika lähteä. Nostin jalan jalustimeen ja ponkaisin ripeästi ylös ja juuri kun pääsin satulaan, joku paukautti laitumen portin kiinni. Monni säikähti ääntä ja loikkasi pukin kautta laukkaan, suunnaten metsään, minä kiroillen satulassa. Hapuilin jalallani toista jalustinta, mutta luovutin hyvin nopeasti, keskittyen lopulta vain selässä pysymiseen.
Annoin orin laukata niin pitkään kun se vain itse tahtoi, eikä aikaakaan kun se jo hidasti vauhtia, rauhoittuen säikähdyksestään. Kimo vaihtoi epätasaisen ravin kautta käyntiin, katsahtaen taakseen. Linna oli kadonnut jo monen mutkan taakse ja joka puolella oli enää vain tasaisen haaleansininen, lumipeitteinen metsä. Ympäristö näytti värittömältä, elottomalta, joka sai Monnin varusteet kuin loistamaan värikkyydellään.
Hiljaisuus ympäröi meidät täysin. Monnikin tuntui tajuavan kuinka hiljaista keskellä metsää todella oli. Ei linnan hälinää, muiden hevosten kopisevia askelia tai hörinää. Vain me kaksi ja talvinen metsä. Kävelimme jonkin aikaa rauhassa, kunnes aloin keräämään ohjia ja patistin orin koottuun raviin. Se ei edelleenkään ollut hevosen vahvin osa-alue, koottavuus nimittäin, mutta täydessä hiljaisuudessa kimon räjähdysaltis sielu rauhottui. Siitä tuli jopa käsiteltävä. Menimme pitkän pätkän ravissa, jonka jälkeen peltoaukealla pyysin orin laukkaan. Aluksi Monni meinasi tapansa mukaan vain pinkoa menemään, mutta pidätin sitä ja hiljakseen sain taas koottua orin jonkin näköiseen kasaan. Sen laukka ei ollut tasaista nähnytkään, mutta tämä oli varmasti tasaisin mitä olin moneen vuoteen saanut. Kehuin vuolaasti hevosta ja hiljensin ravin kautta käyntiin.
Jatkoimme eteen päin niin kauan kunnes aurinko oli juuri ja juuri puidenlatvojen yläpuolella. Olimme ratsastaneet jo monta tuntia ja tiesin että jos jatkaisimme vielä muutaman tunnin, tulisimme seuraavaan kylään. Horisontissa pilkotti muutama maalaistalo, joka kertoi että oli aika kääntyä takaisin.
Monni innostui ideasta ja annoin sen lähteä kiitolaukkaa kohti linnaa. Ei se jaksaisi koko matkaa laukata, mutta toisaalta ei tee sille pahitteeksi päästellä höyryjä. Saapahan turhat energiat pois.
Olimme takaisin linnalla pimeän laskeuduttua. Pakkanen voimistui heti kun aurinko oli matalalla, joten takaisin tullessa sormet ja varpaat olivat jäätyneet totaalisesti. En selkeästi ole vieläkään tajunnut kuinka nopeasti kylmä tulee alkutalvesta. Monni pöhisi minulle kun talutin sitä talliin, puhallellen omiin sormiini lämpöä. Ori näytti nauttivan maastoreissusta, sillä väsähti välittömästi karsinaan päästyään. Sain lämmitellä hetken sen vierellä, ennen varusteiden riisumista.